Kompleksisuusteoria auttaa jäsentämään kestävyysmuutosta
Vihreä siirtymä, kestävyysmurros ja kiertotalous ovat mediassa vastaantulevia käsitteitä, joilla halutaan kiinnittää huomiotamme ilmastonlämpenemisen hidastamiseen ja luontokadon estämiseen. Nyanssieroistaan huolimatta käsitteillä on paljon yhtäläisyyksiä, sillä niissä kaikissa on kysymys muutoksesta, jonka edellytetään tapahtuvan samanaikaisesti usealla eri toiminnan tasolla.
Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Kestävyysmuutoksen edistämistä on kuvattu hieman pahaenteisesti erityisen pirulliseksi ongelmaksi (super wicked problem). Näin siksi, koska se täyttää seuraavat neljä ehtoa: i) ratkaisuilla on kiire, sillä aika on käymässä vähiin, ii) yhdelläkään taholla ei ole toimivaltaa ja auktoriteettia ongelman ratkaisemiseen, iii) toimijoita, joilta odotetaan ratkaisuja ovat myös itse vastuussa ongelman olemassaolosta ja iv) kestävien ratkaisujen tiellä on toistuvasti lyhytnäköinen, joskin pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna irrationaalinen saavutettujen etujen puolustaminen.
Vaikka kestävyysmuutoksen edistäminen muistuttaakin vaikeusasteeltaan ympyrän neliöimistä, toimimattomuus ei ole eettisesti, moraalisesti eikä edes taloudellisestikaan mielekäs vaihtoehto. Toiminnan vaikuttavuuden kannalta olennaista on tunnistaa ja vahvistaa tekijöitä, jotka edistävät haluttua muutosta ja samalla tehdä tämä siten, että se ehkäisee muutokseen liittyviä ei-toivottuja seurauksia. Toisin sanoen samaan aikaan pitäisi painaa sekä kaasua että jarrua.
Tarjoaisiko kompleksisuusteoria hyödyllisen tavan hahmottaa kestävyysmuutoksen edistämistä?
Lähtökohdat ovat hyvät, sillä kompleksisuusteoriaa on kuvattu lupaavaksi lähestymistavaksi, kun tavoitteena on ymmärtää ilmiöiden, tapahtumien ja toimijoiden keskinäisriippuvuudesta syntyvää emergenttiä kehitystä.
Kompleksisuusteorian ytimessä on käsitys siitä, että eri toimijoista muodostuvaa kokonaisuutta ei voida ymmärtää toimijoiden ominaisuuksia vaan toimijoiden välisiä vuorovaikutussuhteita tarkastelemalla. Kokonaisuuden purkaminen osiinsa on houkuttelevaa, mutta samalla ongelmallista, sillä tällöin joko ali- tai yliarvioimme toimijoiden roolia. Vuorovaikutus nähdään kompleksisuusteoriassa ainakin osittain itseorganisoituvana ja spontaanina prosessina, jossa toimijat reagoivat eteen tuleviin uhkiin ja mahdollisuuksin ilman ”ylhäältä alaspäin” suuntautuvaa koordinointia. Itseorganisoituminen perustuu syklimäisiin palauteprosesseihin, joita on kahta päätyyppiä: positiivinen palaute on muutosta vahvistavaa ja negatiivinen palaute muutosta tasapainottavaa. Syklimäisyys synnyttää epälineaarisesti etenevää kehitystä, jossa verraten pienetkin muutokset voivat laukaista merkittäviä siirtymiä. Epälineaarisuuteen kuuluu myös se, että toisinaan merkittävätkään interventiot eivät saa aikaiseksi näkyvää – puhumattakaan toivottavaa muutosta. Kehitys on polkuriippuvaista eli aiemmin tapahtunut muokkaa ajassa tapahtuvaa ja rajoittaa myös tulevaisuudessa avoinna olevia vaihtoehtoja. Kompleksisuusteoriassa ei vähätellä suunnittelun merkitystä, mutta sitä olennaisempana pidetään kuitenkin toimijoiden mukautumiskyvykkyyttä. Kysymys ei kuitenkaan ole vain toimijoiden mukautumisesta toimintaympäristöönsä vaan samalla myös toimijoiden valintojen muokkaamasta toimintaympäristöstä. Systeemi ja sen ympäristö kehittyvät – tai taantuvat – yhdessä.
Mitä edellä sanottu voisi tarkoittaa kestävyysmuutoksen yhteydessä?
Kansainvälisen energiajärjestön nettonollaskenaario ennustaa, että puhtaat energiateknologiat luovat tulevaisuudessa uusia liiketoimintamahdollisuuksia, työpaikkoja ja innovaatioita. Hyvä lopputulos ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Teknologinen kehitys ei tapahdu tyhjiössä, vaan kytkeytyy eri tavoin taloudellisiin, oikeudellisiin, poliittisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin. Kestävyysmuutoksessa onnistuminen riippuu teknologian kehitysvauhdin ja yritysten sopeutumiskyvyn ohella kansalaisten ja yhteisöjen toiminnasta sekä toimintaa ohjaavasta institutionaalisesta perustasta, jonka puolestaan tulisi rakentua hedelmälliseen vuoropuheluun tutkimustietoa hyödyntävien päätöksentekijöiden ja tutkimustietoa tuottavien tahojen välille.
Kestävyysmuutos edellyttää, että toimenpiteet eri tasoilla vahvistavat toisiaan. Jos esimerkiksi valtiovalta asettaa kunnianhimoisia päästövähennystavoitteita, mutta paikallistasolla ei ole riittäviä resursseja tai osaamista niiden toteuttamiseen, muutosta ei tapahdu. Itseorganisoitumisen sijaan seurauksena on muutoskyvyttömyyttä. Teknisten valmiuksien kehittäminen ei riitä, vaan sen lisäksi tarvitaan muun muassa sääntelyä ja taloudellisia ohjauskeinoja, jotka kannustavat kestäviin investointeihin.
Uusiutuvan energian käytön kasvu voi synnyttää positiivisen palautekierteen: teknologian kehittyminen ja investointien lisääntyminen alentavat kustannuksia, mikä tekee kestävyysmuutoksen edistämisestä taloudellisesti yhä useammalle toimijalle houkuttelevaa. Samalla on kiinnitettävä huomiota muutosvastarintaan. Kestävyysmuutos herättää vastustusta erityisesti toimialoilla, joiden elinkeino perustuu fossiilisiin polttoaineisiin. Sähköautoilu toimii kaupungeissa ja tiheän latausverkoston alueilla, mutta muuttuu helposti arkea hankaloittavaksi vaihtoehdoksi syrjäseuduilla.
Ehkäpä kestävyysmuutos on pohjimmiltaan attraktorimaiseman muokkaamista. Attraktorimaisemalla viitataan kokoelmaan periaatteita, jotka ylläpitävät toimintalogiikkaa tiettyjen rajojen sisällä. Se syntyy tietoisen ja tavoitteellisen toiminnan (kuten sääntely) sekä toimijoiden omaehtoisen käyttäytymisen (kuten innovointi) yhteisvaikutuksesta. Attraktorimaisema tuottaa ennustettavuutta, joka ohjaa toimijoita suosimaan kestäviä ratkaisuja ja karttamaan ilmastonmuutosta kiihdyttäviä valintoja. Attraktorimaiseman hyödyntäminen auttaa jäsentämään kestävyysmuutoksen edistämistä esimerkiksi kaupunkiliikenteessä. Ruuhkamaksut ja muut taloudelliset ohjauskeinot vähentävät yksityisautoilua, jonka lisäksi ne kartuttavat yhteistä kassaa, jota voidaan käyttää vähäpäästöisemmän raideliikenteen kehittämiseen. Samanaikaisesti infrastruktuuriin tehtävät investoinnit, kuten kävely- ja pyöräteiden rakentaminen, luovat vaihtoehtoja, jotka tekevät kestävästä liikkumisesta mielekkäämpää. Vastaavasti kestävän liikkumisen mielekkyyttä voidaan vahvistaa viestinnällisesti kävelyn ja pyöräilyn terveyshyötyjä korostamalla. Näiden toimenpiteiden yhteisvaikutuksena voi ilmaantua attraktorimaisema, jossa kestävä liikenne ei ole vain vaihtoehto muiden joukossa vaan hallitseva käytäntö.
Kompleksisuusteoria ei luonnollisestikaan ole hopealuoti, joka ratkaisee kestävyysmuutoksen. Parhaimmillaan se kuitenkin tarjoaa mielekkään tulkintakehyksen, jonka avulla on mahdollista tarkastella samanaikaisesti kestävyysmuutosta edistäviä ja hidastavia tekijöitä sekä yhteiskunnan että yksilöiden tasolla.
Kirjoitus on julkaistu alun perin Relief-hankkeen blogissa 19.3.2025
