Kriisijohtaminen ei saisi vakiintua maan tavaksi
Avoimen yhteiskunnan käytännöistä on lipsuttu jo usealla peräkkäisellä hallituskaudella. Demokratiassa tätä mallia ei pitäisi normalisoida.
Suomi on ollut oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisen ja hyvän hallinnon mallimaa. Viime vuosina suomalainen päätöksentekokulttuuri on kuitenkin sukeltanut suljettuihin kabinetteihin ja avoimen yhteiskunnallisen keskustelun ulottumattomiin. Tutkittua tietoa ja kansalaismielipidettä arvostetaan aiempaa vähemmän.
Muutos hahmottuu selkeästi, kun yksittäisten päätösten sijaan katsoo laajempaa kokonaisuutta.
Petteri Orpon (kok) hallituksen alkutaipaleella avoimuuden, tiedolla johtamisen ja hyvän hallinnon perinteet ovat unohtuneet useasti. Hallituksen haluttomuus käydä keskustelua sosiaaliturvaleikkausten yhteisvaikutuksista ja vaikutusarviointitiedon poistaminen asumistuen leikkauksia koskevista lakiesityksistä eduskunnan valiokuntakäsittelyssä ovat ristiriidassa hyvän lainvalmistelun periaatteiden kanssa. Valtioneuvoston tutkimustoiminnan lakkauttaminen ja maahanmuuttoa koskevan tutkimusohjelman lykkääminen kertovat tutkimukseen perustuvan päätöksenteon halveksimisesta. Oikeusvaltioperiaatteen kannalta kiusallisinta oli apulaisoikeuskanslerin maalittaminen keskustelussa itärajan sulkemisesta. Tapauksia yhdistää asiantuntijatiedon väheksyminen sekä kiireeseen ja välttämättömyyteen vetoaminen.
Kyse on tiedon huoltovarmuuden heikentymisestä – ilmiöstä, jolla saattaa olla kauaskantoisia vaikutuksia suomalaiselle demokratialle.
Myös meillä kansalaisilla on oma vastuumme. Sosiaalinen media on tehnyt meistä oman elämämme päätoimittajia. Silti on hyvä harkita, mitä tietoa uskoo ja mitä informaatiota jakaa omille verkostoilleen. Terve epäily on keskeinen kansalaistaito.
Avoimen yhteiskunnan rapautuminen ei ole vain nykyisen hallituksen toimien seurausta. Juha Sipilän (kesk) hallitus halusi tuoda liikkeenjohdosta tuttua mallia valtioneuvostoon ymmärtämättä riittävästi demokratian ja hyvän hallinnon pelisääntöjä. Esimerkiksi taksilakina tunnettua liikennepalvelulakia puskettiin vauhdikkaasti läpi ilman huolellista vaikutusarviointia ja yhteiskunnallista keskustelua.
Sanna Marinin (sd) hallitus hyödynsi poikkeusoloja ja valmiuslakia rajoittamalla perusoikeuksia tavalla, jota ihmeteltiin muissa Pohjoismaissa. Suomen Nato-jäsenyys valmisteltiin ja vietiin läpi kiireessä lähes ilman kansalaiskeskustelua. Vaikka päätöstä pitäisi etujemme mukaisena, suoraviivainen prosessi oli hämmentävä.
Demokratian pelisääntöjä ja avoimen yhteiskunnan perintöä heikennetään yhä vetoamalla poikkeusoloihin ja niiden välttämättä edellyttämiin toimiin. Suuria päätöksiä perustellaan turvaluokitellulla aineistolla sekä riskiarvioilla ja tilannekuvilla, joita ei voida altistaa avoimelle yhteiskunnalliselle keskustelulle.
Niin sanotussa turvallistamisessa ei-sotilaallisia teemoja, kuten ilmastonmuutosta tai maahanmuuttoa, tarkastellaan turvallisuusuhkina. Tämän kritisointi ei tarkoita silmien sulkemista siltä, että monilla kriiseillä voi olla turvallisuutta heikentäviä ulottuvuuksia.
Tutkimustieto ei korvaa poliittista harkintaa. Kriiseissä on aina hetkiä, jolloin päätöksiä on tehtävä nopeasti. Valtionjohdollamme on todennäköisesti Venäjän hybridioperaatioista tietoa, joka on syytäkin pitää pienessä piirissä. Ajaudumme kuitenkin kaltevalle pinnalle, jos asioiden arkaluontoisuuteen tai kiireellisyyteen vetoamisesta muodostuu maan tapa. Välillä tuntuu, että kriisijohtamisen vaihde on jäänyt Suomessa pysyvästi päälle.
Demokratiassa olisi tärkeää, että viranomaiset kertovat kansallisten uhka- ja riskiarvioiden perusteella turvallisuustilanteesta mahdollisimman kattavasti ja että sen jälkeen avoimessa keskustelussa pohditaan, millaisiin normaaliolojen päätöksentekoa ja kansalaisten perusoikeuksia koskeviin rajoituksiin yhteiskunta on valmis.
Kun prosessi on läpinäkyvä, on helpompi hyväksyä myös itselle epämieluisia päätöksiä. Näin toimii avoin yhteiskunta.
Kirjoitus on laadittu yhdessä Petri Uusikylän kanssa ja se on julkaistu Helsingin Sanomissa 13.12.2023.
