Moitittavaa ja arvostettavaa epäonnistumista
Suomella on ongelma. Pääministeri Jyrki Kataisen mukaan meillä vallitsee ”kielteinen ilmapiiri, joka vaikuttaa suoriutumiseemme" (HS, 13.1.14). Katainen pahoittelee tilannetta, sillä hän pelkää sen johtavan kulttuuriin, jossa uudet ajatukset ja ideat ammutaan alas ilman asianmukaista keskustelua. Kielteiseen ilmapiiriin on törmännyt myös filosofi Pekka Himanen esitellessään Kestävän kasvun malliaan. Himasen mukaan häpeän ja kateuden teemat leimaavat nyky-Suomea. Taloudellisen kestävyysvajeen lisäksi vaivanamme on henkinen kestävyysvaje. Kataisen ja Himasen analyysit saavat tukea filosofi Ilkka Niiniluodolta. Niiniluoto on diagnosoinut ”moraalisen hämmennyksen”, joka on lamaannuttanut ”luovuutta, uudistushalua, rohkeutta ja päättäväisyyttä koko yhteiskunnassa”.
Häpeän pelolla on selitetty myös yksittäisten yritysten ongelmia. Nokian entinen lakimies Anna-Liisa Palmu on arvioinut, että yhtiön matkapuhelinyksikön kaatumiseen vaikutti keskeisesti ”maskuliininen johtamiskulttuuri”, jossa ei siedetty ”epäonnistumisen häpeää”. Epäonnistumista seuraavan häpeän pelko merkitsi Palmun mukaan sitä, että yhtiössä ei nähty kuluttajamarkkinoilla tapahtuvia muutoksia riittävän ajoissa.
Media on omalta osaltaan ylläpitänyt yleistä voivottelua. Hyvänä esimerkkinä Hesarin Petteri Tuohisen kolumni, jossa kansalaisten tulevaisuususkon horjuttamista pidetään eliitin projektina. Myös Suomen Kuvalehti on osallistunut suomalaisten perisyntien käsittelyyn pyhittämällä kuusi sivua häpeälle ja kateudelle. Kansallinen synkistelymme on havaittu myös maamme rajojen ulkopuolella. Esimerkiksi Business Insider tietää kertoa, että alisuoriutumisemme johtuu ujoudesta. Lehden mukaan ”Made in Finland”-brändiä ei tunneta maailmalla, koska kainostelemme sen esilläpitoa. Kyllä hyvä tuote myy itsensä, uskomme. Mutta kun ei myy!
Mistä tämä marmatus oikein kumpuaa? Onko negatiivisuudesta kasvamassa meille suomalaisille taakka, joka estää meitä näkemästä ja tarttumasta uusiin mahdollisuuksiin? Onko meidän suomalaisten geeniperimässä jonkinlainen mutaatio, joka vahvistaa salakavalalla tavalla evoluutiossa ihmiskunnalle kehittynyttä ja sinällään tarpeellista taipumusta kiinnittää huomiota negatiivisiin ja uhkaaviin tilanteisiin? Ehkä olemme tuomittuja lentämään matalalla?
Jos negatiivisuus johtaa epäonnistumisen pelkoon ja riskinoton hyytymiseen, ovat seuraukset karmeat sekä yritys- että kansantaloudessa. Ovathan monet ihmiskunnan suurista keksinnöistä syntyneet juuri kokeilujen, erehdysten ja joskus myös sattumien kautta. Esimerkkinä penisilliinin keksiminen ja painovoimateorian kehittäminen. Penisilliinin kehittämisessä ratkaisevaa oli tarinan mukaan Sir Alexander Flemingin silmästä bakteeriviljelmään pudonnut kyynel, sillä se sai Flemingin oivaltamaan, että kyynel sisältää ainetta, jolla on kyky tuhota bakteereja aiheuttamatta kuitenkaan vahinkoa elimistölle. Tie Penicillium-homesienen tunnistamiseen ja penisilliinin kehittämiseen oli tämän jälkeen auki.
Siinä missä kyynel käynnisti prosessin, jonka lopputuloksena oli ihmiskunnan parantunut kyky vastustaa elämää uhkaavia bakteereja, toimi Kensingtonin puutarhan puusta pudonnut omena inspiraation lähteenä, joka vaikutti ratkaisevasti Isaac Newtonin ajatuksiin painovoimasta. Kerrotaanhan Newtonin ihmetelleen ”miksi omena putoaa aina kohtisuoraan maahan, eikä sivulle tai ylöspäin”.
Täsmällisesti projektoidun ja riskikartoitetun kehittämishankkeen sijaan sekä penisilliinin että painovoiman keksimiseen johtaneet läpimurrot perustuivat lahjakkaille tutkijoille tapahtuneisiin onnekkaisiin sattumiin. Helppoa? Tuskin. Sanomattakin on selvää, että maailmanluokan keksintöjen synnyttäminen ei voi olla pelkkää ruusuilla tanssimista.
Uuden keksiminen ja innovointi on aina epävarmuuden kohtaamista. Uutta ei luoda tekemällä asioita niin kuin aina ennenkin. Uuden luominen on yrityksessä aina jonkinlainen häiriötekijä. Uudistaminen merkitsee lähes poikkeuksetta myös sitä, että joidenkin saavutetut edut joutuvat uhatuksi. Siksi ei olekaan yllätys, että innovaatiotutkimuksessa ollaan nykyisin jokseenkin yksimielisiä siitä, että innovointia tapahtuu todennäköisemmin olosuhteissa, joissa on tilaa epäonnistumisille. Kykyä sietää epävarmuutta pidetäänkin yhtenä innovaatiokyvykkyyden osa-alueena. Innovoinnissa epävarmuus ilmenee sattumanvaraisuutena, jossa uudet tapahtumat eivät noudata tuttua logiikkaa sekä epätietoisuutena siitä, miten eri ilmiöt liittyvät ja vaikuttavat toisiinsa. Epävarmuus tarkoittaa, että innovaatiota koskevat yksityiskohdat ovat epäselviä ja monimutkaisia, tietoja ei ole saatavilla tai tiedot ovat epäjohdonmukaisia.
Epävarmuus ei ole poikkeus vaan elämän perusominaisuus. Voltairen (1694-1778) mukaan ”uncertainty is not a pleasant condition, but certainty is absurd”. Olennaista tällöin on se, miten epävarmuuteen suhtautuu. Vikkelille firmoille epävarmuus merkitsee uusia mahdollisuuksia, jähmeäliikkeisille organisaatioille epävarmuus näyttäytyy uhkana.
Erityisen pirullista on tulevaisuuteen kohdistuva epävarmuus. Me ihmiset emme ole kovin hyviä ajattelemaan tulevaisuudessa tapahtuvia asioita. Fyysikko Enrico Fermin mukaan nimetty paradoksi sanoo, että kaiken sen mukaan mitä tiedämme elämän historiasta ja maailmankaikkeudesta, jossakin on oltava meitä huomattavasti kehittyneempiä sivilisaatioita (ks. tarkemmin esimerkiksi Esko Valtaojan kirjasta Kosmoksen siruja). Silti Fermin kysymys ”missä kaikki ovat?” on edelleen paitsi ajankohtainen myös vailla vastausta. Mielemme on rajoittunut ajattelemaan sellaista, minkä koemme mahdolliseksi.
Työyhteisöissä mikään ei ole helpompaa kuin mahdottomalta tuntuvan ajattelun torjuminen. En usko olevani hakoteillä, kun ajattelen, että monien mielestä vuorineuvos Tauno Matomäen näkemys, jonka mukaan ”Suomessa ei kannata tehdä mitään hevosta pienempää”, vaikuttaa fiksummalta, kuin futurologi Risto Linturin ennustus, jonka mukaan lähitulevaisuudessa säveltäjällä on apunaan kone, joka ”tutkii ihmisen ja generoi musiikin, joka tuottaa juuri sille ihmiselle juuri halutut tunteet”. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa!
Filosofi Esa Saarinen on puhunut suomalaisia työyhteisöjä vaivaavasta alarekisterin perspektiivistä, jolla hän tarkoittaa suhtautumistapaa, joka tukahduttaa uuden ideoinnin, yllättävien ratkaisujen etsimisen ja mahdottomilta tuntuvien asioiden ajattelemisen. Pahimmillaan alarekisterin perspektiivi voi johtaa Saarisen mukaan pihtaamiseen kostonkierteeseen. Pihtaamisen kostonkierteessä on kysymys tilanteesta, jossa yhteisön jäsenet eivät yritäkään löytää yhteistä hyvää, vaan keskittyvät toistensa nokitteluun.
Kansakuntien henkisen ilmapiirin ja yritysten innovaatiokyvykkyyden välisessä yhteydessä saattaa olla jotain perää. Ainakin jos on uskominen parinkymmenen vuoden takaista tutkimusta, johon osallistui 4405 ihmistä 68 eri maasta (Shane 1995). Tutkimuksen mukaan epävarmuuden sietäminen selitti osan kansakuntien innovaatiokyvykkyydestä.
Tuoreet selvitykset eri maiden innovaatiotoiminnasta eivät tue väitteitä siitä, että suomalainen innovaatiojärjestelmä olisi rikki. Päinvastoin Suomi pärjää mainiosti, kun vertailukohtana ovat muut EU-maat. Suomalainen innovaatiojärjestelmä on saanut toistuvasti kehuja myös World Economic Forumin analyyseissä.
Tekemistä silti riittää, sillä innovaatiojärjestelmä ei tarkoita samaa kuin yritysten innovaatiokyvykkyys. Jyrki Kontio kirjoitti taannoin Faktassa, että vaikka innovaatiojärjestelmämme onkin maailman huippua, se tuottaa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta keskinkertaisia tuotteita ja palveluja. Yhtenä syynä tähän ovat asenteemme – meiltä puuttuu uteliaisuutta, riskinottohalua ja avoimuutta vastaanottaa uusia ajatuksia. Kenties Slush ja NordicBusiness Forum ovat vain poikkeuksen vahvistava sääntö?
Psykologi Jonathan Haidtia (The Righteous Mind) mukaillen mahdottoman ajattelun esteenä ovat ainakin kolme seuraavaa seikkaa: 1) ihmisen mieli ei ole kiinnostunut totuudesta vaan tasapainosta, 2) ihmisen omaa maailmankuvaa uhkaavat tiedot torjutaan nopeasti ja tunnepohjaisesti ja 3) ihmisellä on rajaton kyky ja halu olla tietämätön omasta tietämättömyydestään.
En usko, että mahdottoman ajattelun esteet katsovat passia. Kansakunnan kollektiivisen piirteen sijaan kysymys on ihmiselle lajityypillisestä ominaisuudesta, jossa toki voi olla sekä yksilö- että kulttuurikohtaisia eroja. En myöskään usko, että häpeä ja kateus olisivat erityisesti suomalaisille ominaista. Valitettavasti sisunkin kanssa taitaa olla vähän niin ja näin.
Intuitiivisesti ja myös empiirisesti väite epäonnistumisten sietämisen ja innovoinnin suhteesta vaikuttaa uskottavalta – jopa lohduttavalta. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että kaikki epäonnistumiset eivät ole yhtä hyödyllisiä. Olennaista on epäonnistumisen syy. Kun epäonnistuminen johtuu tuotekehitysinsinöörin virheellisistä laskelmista, seurauksena ei ole innovaatio, vaan täysinäinen varasto markkinoille kelpaamattomia tuotteita. Rakennusarkkitehtikaan ei ansaitse kehuja suunnitellessaan matalaenergiataloista niin tiiviitä, että ne eivät enää läpäise radioaaltoja. Tuskin Supercellissäkään juhlitaan aivan kaikkia epäonnistumisia samppanjalla.
Jos taas epäonnistumisen syynä on rohkea muotoilu tai uusien markkinoiden tavoittelu, yrityksellä on mahdollisuus oppia erehdyksistään. Harvard Business Schoolin Professori Amy Edmundson erottelee ”moitittavan” (blameworthy) epäonnistumisen ja ”kiitoksen ansaitsevasta” (praiseworthy) epäonnistumisesta. Moitittavia epäonnistumisia on syytä kitkeä kaikin keinoin. Vastaavasti oppimista edistäviä epäonnistumisia ei pitäisi pelkästään sietää, vaan niihin pitäisi jopa rohkaista. Oletettavasti – ja toivottavasti – pääministerimmekin tarkoittaa jälkimmäistä.
Kirjoitus on julkaistu 23.2.2014 NEMO-hankkeen blogissa
