Tiedon huoltovarmuutta tieteen ja politiikan rajapinnalla
Demokratiaan liitetään ajatus yleisestä äänioikeudesta. Vaaleista riippuen äänioikeus syntyy joko kansalaisuuden tai asuinkunnan perusteella. Äänioikeus ei edellytä kansalaisilta vihkiytymistä asioihin, joita vaaleissa ehdolla olevat pitävät esillä. Tätä ei pidetä erityisen ongelmallisena, sillä huomattavasti enemmän julkisessa keskustelussa ollaan huolestuneita äänestysaktiivisuuden tasosta. Mitä vähemmän ihmiset käyttävät äänioikeuttaan, sitä huterampana kansanvallan legitimiteettiä pidetään. Demokratiaa on totuttu pitämään kiistatta parempana hallintomuotona kuin yksinvaltiuteen perustuvaa autokratiaa. Despootit ovat osoittaneet todeksi Sir John Dahlberg-Actonin (1834-1902) aikanaan muotoileman viisauden: ”valta turmelee, ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti".
Demokratian ja autokratian väliin mahtuu monenlaista, kuten esimerkiksi epistokratia eli ’tietävien valta’. Epistokratiassa valta annetaan heille, joilla on eniten tiedollista kompetenssia arvioida poliittisten päätösten seurauksia. Elitistiseltä kalskahtava ajatus muuttuu ymmärrettäväksi, kun sen siirtää politiikan kentältä vaikkapa terveydenhuoltoon: kukapa meistä ei mieluummin valitsisi ammattitaitoista ja koulutettua lääkäriä itseoppineen puoskarin sijaan.
’Tietävän’ poliittisen päätöksentekijän ja ammattitaitoisen lääkärin vertailu on kuitenkin todellisuutta yksinkertaistavaa. Näin on, sillä lääkärin päätökset perustuvat lääketieteellisen tutkimuksen kautta kumuloituneeseen tietoon, kun taas poliittisessa päätöksenteossa on ’tietämisen’ lisäksi kysymys aina arvojen allokoinnista. Se, mikä on ’hyvää’ politiikkaa, on jatkuvan kiistelyn kohteena. Äänioikeuden perustaminen yksilöiden tiedolliseen kompetenssiin saattaa toimia teoriassa, mutta ei käytännössä. Esimerkiksi Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo muistuttavat Kanava-lehden artikkelissaan (7/2021), että vaikka olisikin parempi tehdä ennemmin tietoon kuin (epä)luuloon nojautuvia päätöksiä, epistokratia on hallintomuotona hylättävä sen toteuttamiseen liittyvien vaikeuksien johdosta.
Se, että tiedollinen kompetenssi ei näy äänioikeutena, ei tietenkään tarkoita, etteikö tiedolla olisi merkitystä poliittisessa päätöksenteossa. Epistokratian sijaan tietäjien valta näkyy kulisseissa ja mediassa. Saatavilla oleva tieto ei ole tärkeässä roolissa ainoastaan päätösten sisältöjen muotoilussa vaan myös arvopohjaisten näkemysten legitimoinnissa.
Päätöksiä valmistelevat ja tekevät ovat tiedon suurkuluttajia. Mitä pirullisempi asia, sitä todennäköisemmin siihen haetaan näkemystä tutkijoilta ja muilta asiantuntijoilta. Myös edunvalvojat ja lobbarit tarjoavat mielellään edustamiensa tahojen näkemyksiä päätöksentekijöiden käyttöön.
Alkuvuodesta 2020 päätöksentekijät Suomessa ja maailmalla olivat uuden edessä. Nopeasti etenevä ja pandemiaksi muuttunut kriisi edellytti isoja päätöksiä vailla tietoa niiden tehosta. Ilma oli sakeanaan spekulointia sekä viruksen leviämismekanismista ja tautiin sairastuneiden hoitotoimenpiteistä että yhteiskunnallisia toimintoja rajoittavien toimenpiteiden seurauksista. Asiantuntija toisensa jälkeen tarjosi kokonaisuuteen oman mausteensa ja itseoppineet epidemiologit tiesivät kertoa (usein jälkikäteen), mitä olisi pitänyt tehdä.
Koronapandemia tarjoaa mielenkiintoisen näkymän myös tiedon ja arvojen vuorotteluun poliittisessa päätöksenteossa. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa on totuttu luottamaan erilaisissa hätätilanteissa keskushallintoa neuvovaan SAGE-ryhmään (Scientific Advisory Group for Emergencies). Eri alojen huippuasiantuntijoista koostuva ryhmä on nauttinut laajaa luottamusta ja sen neuvot ovat usein vaikuttaneet istuvan hallituksen päätöksentekoon.
Edellä mainitun valossa on kiinnostavaa lukea British Medical Journalissa ilmestynyttä artikkelia SAGE:n kilpailijaksi koetusta iSAGE-ryhmästä (Independent Scientific Advisory Group for Emergencies). Esikuvansa kanssa hämmentävän samankaltaiseksi itsensä nimennyt ryhmä korostaa toiminnassaan itsenäisyyttään. Siihen sillä on tietysti oikeus, mutta tästä ei pidä päätellä, että alkuperäinen SAGE-ryhmä olisi jollakin tapaa uhrannut itsenäisyytensä. Tätä tulkintaa vastaan puhuu jo pelkästään se, että SAGE on esittänyt koronapandemian aikana monia toimenpiteitä, jotka pääministeri Boris Johnsonin hallitus on poliittisen harkintansa perusteella hylännyt.
Myös iSAGE-ryhmä koostuu meritoituneista tutkijoista ja se pyrkii tarjoamaan tieteellisestä pätevää ja puolueetonta tietoa. Ryhmän itsensä mukaan sillä ja alkuperäisellä SAGE:lla ei ole merkittäviä näkemyseroja tieteellisen tiedon merkityksestä yhteiskunnassa. Siksi ei olekaan yllätys, että ryhmästä onkin tullut Britannian koronauutisoinnissa keskeinen toimija. Esikuvastaan poiketen ryhmän toiminta-ajatuksen ytimessä on kuitenkin tutkittuun tietoon perustuvan neuvonnan lisäksi julkiseen mielipiteeseen vaikuttaminen. Tutkittu tieto on molempien ryhmien toiminnan ytimessä, mutta siinä missä alkuperäisessä SAGE-ryhmässä tunnustetaan tieteelliseen tietoon liittyvä epävarmuus, iSAGE-ryhmässä epävarmuus nähdään ongelmana, sillä sen koetaan heikentävän tiedeviestinnän vaikuttavuutta. Kahden eri ryhmän erot tiivistyvät siihen, että SAGE:ssa pidättäydytään antamaan ehdottomia neuvoja, jos näyttö osoittautuu monitulkintaiseksi, kun taas iSAGE:ssa päämäärä pyhittää keinot ja monitulkintaisuus mielletään kohinaksi, jonka ei pidä estää 'hyviä' neuvoja.
On ymmärrettävää, että kiperissä tilanteissa odotetaan selkeitä ratkaisuja. Tiede, kuten mikään mukaan ihmisen luoma instituutio, ei ole täydellinen. Koronarokotteiden nopea kehitys kertoo, että kone on kuitenkin kunnossa. Tieteellisen tiedon kumuloituminen on joskus ärsyttävän hidasta, mutta tarjoaa kuitenkin kestävimmän tien ihmiskunnan isojen haasteiden kohtaamiseen. Tiede on puutteistaan huolimatta aidosti itseään korjaamaan pyrkivä systeemi.
Suomessa on onneksi viime vuosina tehty paljon tietoperusteisen päätöksenteon edistämiseksi muun muassa vahvistamalla tiedontuottajien ja päätöksentekijöiden välistä yhteistyötä. Täysin valmista ei tule koskaan, sillä tiedon lisääntyminen lisää myös uteliaisuuttamme. Tieto kasvattaa ymmärrystämme, mutta lisää samalla tuskaamme.
Viimeinen sana poliittisessa päätöksenteossa on kuitenkin aina päätöksentekijöillä. Heidät on demokratiassa valittu pohtimaan päätösten lähtökohtia ja niiden seurauksia. Päätösten ’hyvyys’ syntyy yhteiskunnallisessa keskustelussa, ei tutkijoiden kammioissa (joskaan en tunne yhtään kammiossa työskentelevää tutkijaa). Fiksut päätöksentekijät altistavat itsensä tutkitulle tiedolle ja hyödyntävät tiedettä tehdessään ’mahdollisuuksien taidetta’. Vastuu on myös meillä äänestäjillä: sillä on seurauksensa äänestämmekö ehdokkaita, jotka pyrkivät ymmärtämään, mitä tieteellä on kerrottavaa vai heitä, jotka tarjoavat vastauksia ilman ymmärrystä siitä, mitä on tapahtumassa.
Kirjoitus on julkaistu IRWIN-hankkeen blogissa.
