Tosiasiat puhuttelevat, kun ne kehystetään yleisölle merkityksellisellä tavalla
Totuuden sanotaan olevan sodan ensimmäinen uhri. Voi olla, mutta ei totuus ole turvassa rauhankaan aikana. Totuuden puolesta ollaan huolissaan syystä, sillä onhan esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttinä mies, joka kutsuu itselleen epämieluisia tosiasioita häpeilemättä valheiksi. Donald Trumpin puheissa ei ole kysymys politiikkaan tavanomaisesti kuuluvista väännöistä, joissa toisia tosiasioita painotetaan toisia vahvemmin, vaan keskeisten yhteiskunnallisten instituutioiden legitimiteetin tietoisesta kyseenalaistamisesta.
Trump hyökkää totuuden kimppuun usealla rintamalla. Ensimmäiset virkakuukaudet ovat vahvistaneet kuvaa siitä, että Trumpin kampanjassaan osoittama epäluulo tiedeyhteisöä kohtaan istuu miehessä sitkeässä. Esimerkiksi ilmastonmuutos on puheiden perusteella Trumpille kiinalaisten kätilöimä juoni, ei kansainvälisen tutkijayhteisön osoittama hyvin todennäköinen tosiasia. New York Timesin ja Washington Postin kaltaisia laatulehtiä Trump nimittää estottomasti valemedioiksi. Twitterissä Trump ei arkaile virheellisten tietojen jakamista. Oikaisuvaatimukset presidentti sivuuttaa tokaisemalla, että tviitti ei ollut tarkoitettu kaikille (”It’s for other people”) ja heittää vastuun yleisölle (”Let them find out if it’s correct or not”). Ei ihme, että maaperä on otollinen mitä oudoimmille salaliittoteorioille. Turvassa ei olla hallinnossakaan, sillä Trumpin lähipiirien Venäjä-yhteyksiä tutkivat viranomaiset ovat saaneet etsiä uusia töitä.
Trump ei ole ainoa, joka huokailee monimutkaisten asioiden edessä. Tosiasioiden pohjalta maailmaan suhtautuminen ei ole ihmiselle helppoa. Psykologinen tutkimus osoittaa melko kiistattomasti (ks. esim. Tvesky & Kahneman 1973, Kahneman 2011), että ihminen ei ole kovin hyvä käsittelemään asioita, joita hän ei ymmärrä. Poimimme ympäristöstämme mieluummin informaatiota, joka sopii omaksumaamme maailmankuvaan. Mielemme ei pidä riitasoinnusta, joka syntyy, kun se, mihin olemme uskoneet uhkaakin osoittautua joksikin toiseksi.
Nobelisti Herbert Simonin (1957) mukaan kognitiiviset rajoitteemme ja tilanteiden monimutkaisuus johtavat siihen, että ratkaisumme ovat aina rajoitetun rationaalisia (”bounded rational”). Näiden lisäksi toimintaamme vaikuttaa ympärillämme oleva yhteisö. Yhteisön omaksumat arvot ohjaavat tosiasioiden tulkintaa. Vaatii pokkaa olla näkyvästi ja kuuluvasti eri mieltä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa on tekemisissä päivittäin. Tiedon omaksumisen näkökulmasta olemme rajoitetun rationaalisia, mutta kuitenkin rationaalisia, kun kysymys on toiminnastamme yhteisössä. Jos yhteisössä on tapana ottaa Raamatun sanoma kirjaimellisesti, tutkijoiden varoitukset ilmaston lämpenemisestä kaikuvat helposti kuuroille korville (Hendricks, 2017).
Älä ymmärrä väärin: ihmisen puutteellinen tiedonkäsittelykapasiteetti ja sosiaalinen paine ovat tyystin eri asioita kuin tietoa tuottavien ja tulkitsevien instituutioiden toiminnan tietoinen kyseenalaistaminen. Ilmastonmuutos on monimutkainen asia, joka ei aukea maallikolle, eikä edes monelle asiantuntijalle. Asian monimutkaisuus ei kuitenkaan riitä syyksi sen kieltämiseen. Tiedon määrä kasvaa sellaista vauhtia, että huippuasiantuntijuuden saavuttaminen onnistuu fiksuimmiltakin vain hyvin kapealla aihealueella. Se, mikä onnistui Leonardo da Vincilta ja muilta renessanssineroilta, ei ole ollut mahdollista enää pitkään aikaan.
Trumpista ja totuuden jälkeisestä ajasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon. Synkimmissä puheenvuoroissa on ennakoitu jopa asiantuntijuuden kuolemaa (Nichols, 2017). Kovin ratkaisukeskeisiksi puheenvuoroja ei voi luonnehtia. Ongelmien tunnistaminen on välttämätöntä, mutta ei riitä, sillä asioita ei muuteta määrittelemällä vaan toimimalla. Jos diagnoosi on leväperäinen suhtautuminen tosiasioihin, niin mitä pitäisi määrätä lääkkeeksi?
Ehdotan ensiavuksi kahden kohdan hoito-ohjelmaa.
Ensinnäkin on hyväksyttävä, että tosiasioihin pohjautuva maailmankuva tarkoittaa nöyryyttä oman tietämättömyytemme edessä. Kukaan meistä ei voi hallita kuin pienen osan ihmiskuntaan kumuloituneesta tiedosta. Voimme silti suhtautua tietoa tuottaviin ja tulkitseviin instituutioihin luottavaisesti, jos tunnemme pääpiirteissään niiden toimintatavat.
Tiede ei ole totuuden synonyymi, eivätkä tiedotusvälineet erehtymättömiä, mutta molempien toiminnalle on ominaista, että tietoon suhtaudutaan uteliaasti, ei torjuvasti. Tieto kumuloituu ja tiede etenee todeksi (verifiointi) ja epätodeksi (falsifiointi) osoittamisen kaltaisten prosessien kautta. Laatuun tähtäävät tiedotusvälineet korostavat riippumattomuuttaan ja hyvää journalistista tapaa. Skuuppeja haetaan, mutta faktat pyritään silti tarkistamaan. Tieteessä ja journalismissa voi huijata, mutta jäljet paljastuvat ennemmin tai myöhemmin. Suomessa asiat ovat erityisesti tieteen osalta toistaiseksi hyvin. Osoittaahan esimerkiksi Tiedebarometri (2016) meidän suomalaisten uskovan, että tiede tuottaa luotettavia ja paikkansa pitäviä tuloksia.
Tulevat presidentinvaalit osoittavat, kuinka hyvä immuniteetti meillä suomalaisilla lopulta on argumenteille, jotka eivät kestä päivänvaloa. Esimerkiksi evoluutioteoriaa ei tarvitse osata etu- ja takaperin, mutta sen kieltäminen omakohtaisilla havainnoilla tai uskonnollisilla perusteilla sopii keittiöväittelyihin – presidenttiyttä tavoittelevan ihmisen se saattaa vain outoon valoon. Tiedotusvälineet ovat paljon vartijoina, jotta hölmöimmät ajatukset saavat ansaitsemansa käsittelyn.
Toiseksi tiedeyhteisön on petrattava omaa viestintäänsä. Yalen yliopiston professori Dan Kahan (2012, 2015) on osuvasti todennut, että samaan aikaan, kun ihmiskunta on tiedollisesti poikkeuksellisen hyvin valmistautunut torjumaan ilmastonmuutoksen mukanaan tuomia uhkia, se on erimielisempi kuin miesmuistiin.
Kahanin mukaan tosiasioista ei ole pulaa, mutta niitä tarjotaan tavalla, joka ei uppoa suureen yleisöön. Tiedeviestinnän tutkimus (”science of science communication”) on osoittanut, että se, miten tutkimustuloksia kehystetään (”framing”, ks. kehystämisestä esim. Kahneman, 2011 ja Lakoff, 2014) vaikuttaa ratkaisevasti viestin perillemenoon. Vaikuttavaa jälkeä ei saada aikaiseksi informaatiota lisäämällä vaan kääntämällä se ihmisten ymmärtämään muotoon.
Kahan ehdottaa ratkaisuksi tosiasioiden erottamista ihmisten identiteeteistä. Huoli ilmastonmuutoksesta ei mene perille, jos yleisössä on vahva usko siihen, että ihminen ei voi tuhota sitä, mikä on luojan luomaa. Sen sijaan ihmiset saattavat hyvinkin kuunnella, jos viesti on kehystetty asioilla, joilla on merkitystä yhteisön ihmisille. Tarinan mukaan Jeesus turvautui usein vertauksiin – ehkä samaa tekniikkaa voi suositella myös tutkijoille, sillä puhutteleehan Jeesuksen sanoma vielä pari tuhatta vuotta väitettyjen tapahtumien jälkeenkin.
Vakavasti puhuen vertauskuvat voivat olla tehokas tiedeviestinnän muoto, ainakin jos on uskominen Flusbergin, Matlockin & Thibodeaun (2017) tutkimusta, jossa selvitettiin 3000 amerikkalaiselle suunnatun kyselyn avulla, miten ilmastonmuutoksen kehystäminen vaikutti siihen suhtautumiseen. Tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset, joille ilmastonmuutoksen vastainen taistelu kuvattiin sotana (”war against”) suhtautuivat uhkaan vakavammin ja olivat valmiimpia suurempiin toimenpiteisiin kuin ihmiset, joille taistelu kuvattiin kisana (”race against”).
Tutkijoiden mukaan sota-metafora oli tehokkaampi, koska se muistuttaa meitä (usein alitajunnan tasolla) fataaleista seurauksista, joita sodan häviäminen merkitsee. Kysymys on elämästä ja kuolemasta, ei jalkapallo-ottelusta.
Toisessa tutkimuksessa (Raimi, Stern & Maki, 2017) ilmastonmuutosta verrattiin tautiepidemiaan. Myös tässä tutkimuksessa kävi ilmi, että ilmastonmuutoksen kehystämisen tapa vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen. Tautiepidemiaan vertaaminen upposi tutkimukseen osallistuneisiin ihmisiin, sillä sen avulla voitiin havainnollistaa toimenpiteiden kiireellisyyden ja taudin hoitoennusteen välistä yhteyttä. Mitä nopeammin toimitaan, sen paremmat ovat selviytymismahdollisuudet. Kun ilmastonmuutos kuvattiin tautiepidemiana, ihmiset ymmärsivät, että aivan kuten lääkehoitoon, myös ilmastonmuutoksen torjumiseen liittyy erilaisia sivuvaikutuksia, kuten tiukkoja energiankulutuksen päästörajoja asumiseen ja liikkumiseen.
Ihmisen tietämättömyys uusien asioiden edessä ja asioiden kehystäminen ovat toisiinsa sidoksissa. Vertauskuvat nimittäin menevät läpi siitä samasta mielessämme olevasta "tietoturva-aukosta", joka vaikuttaa myös siihen, että tulkitsemme informaatioympäristöämme aina rajoitetun rationaalisesti. Ongelman voi kuitenkin yrittää kääntää mahdollisuudeksi. Onnistumisesta ei ole takeita, mutta jo yrittäminen voi olla tieteentekijälle hyödyllinen ja avartava oppimiskokemus.
Tutkimustulosten popularisointi herättää monissa tieteentekijöissä hämmennystä ja myös vastarintaa. Osin syystäkin, sillä tieteen popularisointi voi paradoksaalisesti johtaa kehitykseen, jossa ihmisille syntyy katteetonta luottamusta omiin kykyihinsä tulkita tutkimustuloksia (Heikkilä, 2017).
Oman työn kääntäminen helpommin omaksuttavaan muotoon ei ole helppoa. Bloggaamista, vloggaamista ja muita matalankynnyksen viestintäkeinoja vierastetaan myös siksi, että niistä harvemmin kolahtaa julkaisupisteitä. Sitä tehdään, mistä saadaan rahaa. Tämä on ymmärrettävää, mutta samalla harmillista. Vaikka Tiedebarometri näyttääkin hyviä lukemia, mahdollista on, että asiat muuttuvat lähivuosina. Tilanne on vertauskuvallisesti(!) sama kuin ilmastonmuutoksen torjumisessa: mitä etupainotteisempaa toiminta on, sitä vaikuttavampi on myös lopputulos. Aktiivista vuoropuhelua tutkijayhteisöjen ja suuren yleisön välillä ei ainakaan pitäisi kehystää ajanhukaksi, eikä perustehtävään kuulumattomaksi puuhasteluksi vaan osaksi perustehtävää. Halutessaan kukin löytää itselleen sopivan tavan.
Kirjoitus on julkaistu 12.9.2017 Alusta!-verkkolehdessä.
