Työllisyyden edistäminen on pirullinen ongelma
Suomen työllisyysaste on noussut ilahduttavasti viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana (Tilastokeskus 2024). Vaikka juuri tällä hetkellä onkin selkeitä merkkejä työttömyyden kasvusta ja työllisyyden laskusta, tämä on luultavasti suhdanneluontoista (Elinkeinoelämän keskusliitto 2024). Työllisten määrän kasvua pidetään varsin yleisesti välttämättömänä erityisesti väestön ikääntymisen aiheuttamien kustannusten vuoksi. Ennätysalhaiseksi pudonnut syntyvyys varmistaa osaltaan sen, että työllisyysaste on myös tulevina vuosina keskeinen talouspoliittinen haaste. Maahanmuuton lisääntyminen auttaa, mutta ei muuta isoa kuvaa. Kansakunnan hyvinvointi syntyy jatkossakin työstä.
Korkea työllisyysaste on yleisesti hyväksytty tavoite. Sen saavuttamisen keinot puolestaan jakavat mielipiteitä. Jotkut näkevät työllisyysasteen nostamisen tiellä laiskuuteen houkuttelevan sosiaaliturvajärjestelmän. Työ ei maita, koska ilmankin tulee toimeen. Loogisena ratkaisuna nähdään tällöin työttömyysturvan kehittäminen sellaiseksi, että se vahvistaa työkykyisen ja työikäisen velvollisuutta osallistua työmarkkinoille. Toisten mielestä työllisyysasteen nostaminen onnistuu parhaiten työehtoja ja -oloja kehittämällä. Ajatuksena on, että ihmiset hakeutuvat työmarkkinoille, jos se koetaan riittävän houkuttelevaksi. Työtä vieroksuvan kansalaisen sijaan sylttytehdas löytyy liian pientä palkkaa maksavasta työnantajasta, epämukavista työajoista, tylsästä työstä, huonosta johtamisesta tai näiden yhdistelmästä. Myös koulutusjärjestelmän suuntaan esitetään toiveita. Teknologinen kehitys muuttaa työelämää vauhdilla ja siksi tutkintoihin johtavan koulutuksen ohella peräänkuulutetaankin jatkuvaa oppimista. Koulutusjärjestelmältä odotetaan joustavia ja nopeasti päivittyviä koulutusmahdollisuuksia.
Erilaiset diagnoosit ja lääkkeet tekevät työllisyyden edistämisestä pirullisen ongelman, johon ei ole yksinkertaisia ja selkeitä ratkaisuja. Pirullisuuden ytimessä ovat erilaiset tulkinnat ongelmien syistä ja ristiriitaiset tavoitteet niiden ratkaisemiseksi. Esimerkiksi teknologian kehittyessä tietyt työpaikat häviävät, mutta samalla syntyy uusia. Koska muutoksen hyödyt ja kustannukset jakautuvat eri tahoille, on vaikea löytää kaikkien hyväksymiä ratkaisuja. Aiemmin teknologinen kehitys on merkinnyt monien suorittavan tason tehtävien automatisointia, kun taas tekoälyn on arvioitu uhkaavan erityisesti valkokaulustyöläisten ammatteja. Demografiset muutokset edellyttävät vastaavasti ratkaisuja, jotka samanaikaisesti tukevat sekä nuorten pääsyä työmarkkinoille että edistävät ikääntyneiden työntekijöiden työssäjaksamista ja työurien pidentämistä. Globaaleilla markkinoilla toimivat yritykset puolestaan siirtävät toimintojaan maihin, joissa kustannukset ovat alhaisemmat, mikä johtaa usein työpaikkojen menetyksiin korkeamman kustannustason maissa. Yritysten investointipäätösten rajoittaminen voi auttaa hetkellisesti, mutta luultavasti johtaa lopulta vain ojasta allikkoon.
Pirullisia ongelmia ei voi kirjaimellisesti ottaen ratkaista. Ennemminkin kysymys on niiden kohtaamisen tavoista, joista jotkut ovat toisia perustellumpia. John Alford ja Brian W. Head (2017) lähestyvät pirullisia ongelmia kiinnostavalla tavalla. Heidän mukaansa pirullisen ongelman käsite on itsessään joutunut ryöstöviljelyn kohteeksi ja ongelmia on luonnehdittu pirullisiksi melko löysin perustein. Akateemiselta kuulostavalla kysymyksellä on käytännöllisiä seurauksia, sillä ongelman diagnosoinnilla on suora yhteys siihen, millaista lääkitystä kannattaa etsiä. Tämän vuoksi he esittävätkin, että pirullisuuden kohtaamisessa olennaista on tarkastella sekä ongelman kompleksisuutta että toimijoiden intressien yhteensopimattomuutta. Näiden kahden muuttujan kautta he muodostavat oheisen matriisin, joka sisältää pirullisuuden ’asteeltaan’ erilaisia ongelmatyyppejä.
Matriisin soveltaminen työllisyysasteen nostamiseen tarkoittaa ainakin kolmea asiaa. Ensinnäkin työllisyysasteen nostamisen kategorinen määrittely pirulliseksi ei tee oikeutta todellisuudelle. Työllisyysasteen nostamisen yhteydessä on tunnistettavissa asioita, jotka ovat pirullisuuden asteeltaan joko kesyjä tai korkeintaan mutkikkaita. Esimerkiksi ihmisten koulutusalalla ja -tasolla on selkeä korrelaatio työllistymisen kanssa. Harva koulutus on täysin immuuni suhdannevaihteluille, mutta esimerkiksi diplomi-insinöörin, lääkärin ja juristin tutkinto antaa yksilölle melko hyvän työmarkkina-aseman.
Toiseksi matriisi osoittaa, että yleispätevien ratkaisujen sijaan pirullisuuden kohtaamisessa kannattaa ottaa vakavasti tilannekohtaiset tekijät. Vaikka esimerkiksi työttömyysturvan tasolla ja kestolla luultavasti onkin yhteytensä työttömyysjaksojen pituuteen, uudet teknologiat voivat yllättävällä tavalla lisätä joko työttömyyttä automatisoimalla yhä useampia ammatteja tai työllisyyttä luomalla ammatteja, joita emme ole osanneet edes kuvitella. Mahdollisesta on sekin, että maamme väkimäärä ei vähenekään vaan kasvaa maahanmuuton vuoksi. Globalisaation eteneminenkään ei ole kirkossa kuulutettu vaan se voi tallautua geotalouden jalkoihin. Kysymys on ennen kaikkea kognitiivisesti monimutkaisesta ongelmasta, jossa sekä ongelman muotoilu että ratkaisu aiheuttavat harmaita hiuksia.
Kolmanneksi intressien yhteensopivuuden ulottuvuus muistuttaa, että ongelman kanssa tekemisissä olevat toimijat eivät ole ’ulkopuolisia’ tarkkailijoita vaan monin tavoin osa ongelmaa. Työelämän käytännöt ovat vuosikymmenien saatossa kehittyneet tietynlaisiksi. Tammikuun kihlaus, Korpilammen henki, pekkaspäivät, kilpailukykysopimus ja lukemattomat muut viime vuosikymmeninä tehdyt yhteiskuntapoliittiset manööverit ovat muodostaneet suomalaisen työmarkkinatodellisuuden, joka on asettanut rajat sille, mitä pidetään kulloinkin mahdollisena. Saavutetuista eduista ei lähtökohtaisesti luovuta ja mahdolliset potut pyritään maksamaan pottuina.
Ehkä tärkeintä Alfordin ja Headin matriisissa on se, että se kannustaa ajattelemaan käsillä olevia ongelmia refleksiivisesti. Työllisyyspolitiikan kohdalla tämä tarkoittaisi yhteiskunnallisten normien ja arvojen tarkastelua tavalla, joka auttaa tunnistamaan työllisyyden hoidon näkökulmasta haitallisten rakenteiden ja käyttäytymismallien ylläpitoa. Poliittisten päättäjien tulisi kyetä arvioimaan aiempia päätöksiään, tunnistamaan virheitä ja oppimaan niistä. Esimerkiksi innovaatiopolitiikan kohdalla Suomella on peiliin katsomisen paikka. Koulutuksen järjestäjien tulisi arvioida omia toimintojaan ja selvittää, kuinka hyvin ne palvelevat yksilöiden työllisyyttä sekä lyhyellä että pidemmällä aikavälillä. Koulutuksen kohtaantotarkastelu on syytä ottaa vakavasti. Myös kansalaisten kannattaa osallistua julkiseen keskusteluun ja kyseenalaistaa päätöksentekijöiden toimia. Samalla jokaisen on syytä huolehtia omasta elinikäisestä oppimisestaan. Viime kädessä kysymys on yhteiskunnan kollektiivisesta muutosvalmiudesta, joka mahdollistaa mukautumisen muuttuviin olosuhteisiin.
Kirjoitus on julkaistu AMI-säätiön blogissa 11.11.2024.
