Analogioita tarvitaan myös digiaikana
Jos kauneus on puoli ruokaa, hyvä analogia tekee saman ymmärtämiselle. Analogia on mainio keino avata monimutkaisia ilmiöitä rinnastamalla niitä yksinkertaisempiin tai ainakin tutumpiin asioihin.
Analogiaa ei pidä sekoittaa Timo Soinin viljelemään kieleen. Selvää on, että ”melonille ja omenalle ei sovi samankokoinen lippalakki”. Pitäisikö? Asiayhteyksiä yhdistelevä tai erotteleva soinismi kuulostaa usein osuvalta ja saattaa parhaimmillaan saada myös suupielet hymyyn. Retorista voimistelua, joka uppoaa osaan kansasta ja jota on helppo toistaa mediassa.
”Sitä vettä pitää meloa jota kanootin alla loiskii” tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Yhdelle kysymys voi olla poliitikosta, joka muuttaa mielipiteitään ja kääntää takkiaan sen mukaan, kuka kulloinkin toimii palkanmaksajana. Sen lauluja laulat jne.. Toiselle lausahdus tuo mieleen toisenlaisen poliittisen realismin, kuten vaikkapa sen, että Suomi on osa Euroopan unionia, mikä edellyttää yhdessä sovittujen pelisääntöjen noudattamista.
Suurimpana ongelmana soinismissa eivät ole erilaiset tulkinnat, vaan se, että se menee tavalla tai toisella maalinsa ohi. Siinä missä hyvä analogia edistää asioiden ymmärtämistä, soinismi ennemminkin ruokkii tietämättömyyttä ja ylläpitää ymmärtämättömyyttä.
Tiedon määrän kasvu johtaa asiantuntijuuksien kapeutumiseen, mistä puolestaan seuraa vaikeuksia ymmärtää, mitä toinen yrittää sanoa. Asiantuntijuuteen kuuluu kyky käyttää alalla vakiintunutta käsitteistöä. Se, mikä kuulostaa maallikon korvassa heprealta, tarkoittaa asiantuntijalle mahdollisimman eksaktia kielenkäyttöä. Subsidiariteetin vielä korvaa helposti läheisyysperiaatteella, mutta esimerkiksi immateriaalioikeudet, massadata ja hiilineutraliteetti ovat napakoita käsitteitä, joiden sisältö on vakiintunut ja aukeaa niiden parissa työskenteleville.
Samuli Paronen kertoo vuodelta 1974 peräisin olevassa aforismissaan miettineensä asiaa viisikymmentä vuotta voidakseen sanoa, että ”maailma on sana”. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin voisi ehkä sanoa, että maailma on vaikea sana. Siksi onkin aina ilahduttavaa lukea ja kuulla asiantuntijoita, jotka hallitsevat monimutkaisten asioiden tiivistämisen tavalla, joka edistää niiden ymmärtämistä.
Suomen Kuvalehden (17/2016) jutussa ”Kyllä se kasvaa takaisin” käsitellään puun energiakäyttöä ja sen ilmastovaikutuksia. Jutun yhteydessä Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Sampo Soimakallio esittää seuraavasti: ”Puun korjuu pienentää aina metsien hiilivarastoa verrattuna tilanteeseen, missä puuta korjataan vähemmän. Metsä voi olla sadan vuoden päästä hiilineutraali, mutta se ei tarkoita sitä, että se olisi ilmastoneutraali. Välissä on tapahtunut jotain.”
Tätä välissä tapahtumista tutkija avaa jokaisen helposti ymmärtämällä esimerkillä: ”Jos laitat käden hellalle ja väännät tehot täysille ja vartin päästä kiinni, tunnin kuluttua levy on taas kylmä. Mutta kyllä kädessä jokin jälki näkyy.”
Ilmastonmuutokseen liittyvät keskinäisriippuvuudet ja takaisinkytkennät eivät tee helpoksi tapahtumien välisten syy–seuraussuhteiden arvioimista.
Optimistina ajattelen, että yhteiskunnallista keskustelua voidaan edistää analogioiden avulla. Mitä suuremmasta asiasta on kysymys, sitä tärkeämpää on, että asioista puhutaan tavalla, joka tempaisee mahdollisimman monet mukaan keskusteluun.
