Hajanaisia ajatuksia sote-uudistuksesta
MTV3 kysyi tällä viikolla asiantuntijoilta hyvinvointialueiden määrästä. Vastausten vaihteluväli 3–40. Käsitykseni mukaan monet kyselyn saaneista eivät pitäneet sitä erityisen mielekkäänä.
Alueiden määrässä ei valitettavissa ole olemassa optimikokoa vaikka sellaista väitetäänkin. Se, mikä voi olla operatiivisen toiminnan kannalta hyvinkin perusteltua, törmää usein poliittisen vastustukseen — ja joskus myös päinvastoin. Tätä problematiikkaa voi lähestyä opiskelemalla esimerkiksi Multiple Streams -teoriaa.
Uskon, että kaikkien alueiden johdossa tiedetään melko hyvin esimerkiksi se, kuinka monessa toimipisteessä mitäkin palveluja kannattaisi tarjota, jos kriteerinä käytetään esim. palvelutuotannon tehokkuutta ja henkilökunnan saatavuutta.
Kokonaan toinen kysymys on se, miten tieto muuttuu toiminnaksi. On naiivia ajatella sotea — kuten useimpia muitakaan yhteiskunnallisia ’instituutioita’ — vain palvelutuotannon tehokkuuden ja vaikuttavuuden näkökulmasta. Tämä ei ole valuvika vaan demokratian perusolemus.
Hyvinvointialuiden perustaminen on yksi sotien jälkeisen ajan suurimmista reformeistamme. Se päätettiin rysäyttää kerralla läpi valtakunnan (toisin kuin esim. peruskoulu-uudistus). Alueet ovat toimineet nyt muutaman kuukauden.
Uudistukset tehdään aina ajassa ja monenlaisten polkuriippuvuuksien vallitessa. Esimerkiksi yritysfuusioista tiedetään, että se, mikä näyttää paperilla hyvältä, voi osoittautua todellisuudessa toisenlaiseksi.
Jo etukäteen oli melko selvää, että hyvinvointialueiden toiminta ei käynnisty kitkattomasti. Kohtuullista mielestäni olisi, että hyvinvointialueille annettaisiin mahdollisuus toimintansa kehittämiseen.
Edistymisen kehittymisen arvioinnin on syytä olla systemaattista. Arvioinnissa huomio tulee kiinnittää erityisesti kolmelle tasolle: 1) katutason byrokratiaan eli siihen rajapintaan, jossa julkisen vallan edustaja käyttää harkintavaltaansa kansalaisen kohdatessaan (ns. palveluajattelu, SDL & PSL, esim. Osborne 2020), 2) hyvinvointialueiden johtamisjärjestelmiin (ml. tiedolla johtaminen) ja toimintakulttuuriin (ml. henkilöstö, moniammatillinen yhteistyö) sekä 3) valtionohjauksen (normi, resurssi, informaatio) toimivuuteen.
Systeemisiin ongelmiin ei ole helppoja ratkaisuja. Esimerkiksi häiriökysyntä voi olla näppärä käsite, jos se auttaa hyvinvointialueita poistamaan prosesseistaan toimintaa, joka ei tuota arvoa kansalaiselle. Häiriökysyntä ei kuitenkaan ole juurisyy siihen, että 10–20 % väestöstä aiheuttaa noin 80 % terveyspalvelujen kustannuksista. Kysymys on isossa määrin moniongelmaisista ihmisistä — ei häiriöistä palveluprosessissa.
Terveyspalvelu on ’tuote’, jolla on lähes rajaton kysyntä. On hyvä, että lääketiede tuottaa uusia hoitoja. Valitettavasti vain on niin, että rajallisten resurssien maailmassa kaikkeen ei ole varaa.
Hyvinvointialueiden määrästä voidaan käydä keskustelua. Ratkaisukeskeisempää ehkä kuitenkin olisi, jos energia kohdistetaan toiminnan systemaattisessa arvioinnissa esiinnousseisiin ongelmiin.
Hieman tylsää, mutta mielestäni välttämätöntä.
