Hyvin kysytty on puoliksi vastattu

Soininvaara on tunnetusti terävä huomioija ja poikkeuksellisen hyvä argumentoija. SK:ssä Soininvaara epäilee, että talouskasvu on saattanut muuttua vaikeasti mitattavaksi laadulliseksi kasvuksi. Soininvaara käyttää esimerkkinä valokuvabisnestä. "Nykyisin saa muutamalla satasella kameran, jonka ominaisuuksista olisi joutunut ennen maksamaan kymmeniä kertoja enemmän. Valokuvia otetaan satoja kertoja enemmän, ja ne ovat paljon parempia kuin ennen. Tämä saattaa näkyä jopa kulutuksen alentumisena, koska filmejä ei osteta eikä viedä kehitettäväksi. Jos taloudellinen kasvu on jatkossa samaa kuin on tapahtunut valokuvaukselle, se ei näy nykyisillä mittareilla kasvuna lainkaan."
 

Vaikka kansantalouden ja yhden toimialan vertaamisessa onkin omat ongelmansa, Soininvaaran kysymys on oikeutettu. Tutkijat ovat jo pitkään pitäneet bruttokansantuotetta puutteellisena hyvinvoinnin mittarina. Kritiikki tiivistyy nobelisti Joseph Stiglitzin toteamukseen, että ”Bkt on vanhentunut mittari, jonka käyttö johtaa huonoihin päätöksiin”.
 

Yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan Suomi on pieni ja ulkomaankaupasta riippuvainen kansantalous. Tiedämme, että kansakuntamme vauraus syntyy viennistä, ei toistemme paitojen pesemisestä. Soininvaara ei kuitenkaan olisi Soininvaara, jos hän ei kävisi myös vientiä koskevien myyttien kimppuun. Soininvaaran mukaan "Suomessa elää ajatuspinttymä, että maa voi rikastua vain viennin avulla. Jos näin olisi, maailmantalous ei voisi kasvaa lainkaan. Eihän maapallolta viedä mitään minnekään."
 

Perusteltu huomio. En kuitenkaan usko, että Soininvaara on eri mieltä Adam Smithin kanssa, joka jo 1700-luvulla arveli, että kansakuntien varallisuus riippuu työn erikoistumisen (division of labour) hyödyntämisen ohella kansakuntien erikoistumisesta tuottamaan tuotteita ja palveluita, jotka ovat niille esimerkiksi luonnon olosuhteiden johdosta luontevia. Päinvastoin Soininvaara kannustaa jatkossakin meitä suomalaisia panostamaan hyväkatteisten tuotteiden ja palvelujen vientiin. Ongelmana Soininvaara kuitenkin näkee sen, että perinteisesti korkean tuottavuuden teollisuudesta vapautuu työvoimaa, jonka on työllistyttävä pitkälti kotimarkkinoiden varassa olevalle palvelusektorille. Tämä on ongelma siksi, että suomalainen työmarkkinapolitiikka on tehnyt monista matalan tuottavuuden palveluammateista nopeasti katoavan luonnonvaran. Liian pienet palkkaerot ovat nostaneet työllistämiskynnyksen monella alalla liian korkeaksi.
 

Suomi ei ole valmis, eikä sellaiseksi tule pelkästään palkkaeroja kasvattamalla. Palkkaeroja ei kuitenkaan pidä pelätä. Palkkaerot voidaan nähdä Smithin näkymättömänä kätenä – mekanismina, joka kannustaa talouden toimijoita tekemään asioita, jotka eivät hyödytä ainoastaan toimijoita itseään vaan laajemmin koko kansakuntaa.

Vain kakkua kasvattamalla voimme lohkoa kaikille hieman suurempia viipaleita. Selvää on, että tarvitsemme jatkossakin tuloeroja tasaavaa veropolitiikkaa ja tulonsiirtoja. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että täydellisyyteen pyrkiminen saattaa olla yhteiskuntapolitiikassakin hyvän pahin vihollinen. Ehkä kansankunnan sisäisessä tulonjaossa kannattaa tavoitella ensisijaisesti mahdollisuuksien tasa-arvoa lopputuloksen tasa-arvon sijaan.