Kansa äänestää, mutta ei tiedä
Leo Tolstoin Anna Karenina -romaanissa todetaan, että ”kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, kun taas jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan”. Ehkä Tolstoin maksiimia kääntäen mukaillen voidaan ajatella, että politiikassa epäonnistuminen on johdettavissa yhteen juurisyyhyn, kun taas politiikassa onnistuminen on tilannekohtaisen satunnaisuuden hyödyntämistä?
Politiikan epäonnistumisen juurisyytä voidaan kuvata monin tavoin, mutta harva on tiivistänyt sen perusidean yhtä tyhjentävästi kuin Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker: ”kaikki tietävät, mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tiedä, miten tehdä se ja tulla uudelleen valituksi”. Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen (HS 24.7.21) on samoilla linjoilla arvellessaan, että poliitikoilta puuttuu rohkeutta tehdä päätöksiä, jotka ovat kipeitä lyhyellä aikavälillä, mutta välttämättömiä pidemmällä aikavälillä. Hämäläisen mukaan uudelleenvalinnan paine ohjaa poliittisia päättäjiä preferoimaan päätösten lyhytaikaisia vaikutuksia. Seurauksena on pahimmillaan kriisien ohjaamaa päätöksentekoa, jonka sivutuotteena syntyy aina uuden kriisin siemen. Junckerin ja Hämäläisen huoli kohdistuu ennen kaikkea talouspoliittisen päätöksenteon lyhytjännitteisyyteen. Demokratian todellinen happotesti nähtäneen kuitenkin siinä, mitä tapahtuu kansallisessa ja ylikansallisessa poliittisessa päätöksenteossa koskien ilmastonmuutoksen hidastamista ja siihen sopeutumista. Tietoa siitä, mitä pitäisi tehdä, on yllin kyllin, mutta kukaan ei tiedä, miten tieto muuttuu johdonmukaiseksi päätöksenteoksi, jonka hedelmät poimitaan vasta tulevien sukupolvien toimesta.
