Kompleksisuusajattelun lyhyt oppimäärä, osa 1
Oletko aina halunnut tietää, mitä kompleksisuusajattelulla tarkoitetaan, muttet ole koskaan arvannut kysyä?
Nou hätä! Tässä Kompleksisuusajattelun lyhyt oppimäärä-sarjassa käsitellään kompleksisuusajattelun historiaa ja sen suhdetta muihin teoreettisiin rakennelmiin sekä tarkastellaan sen soveltamismahdollisuuksia erilaisiin arjen ilmiöihin. Kirjoitussarja perustuu vuosituhannen alussa alkaneeseen ja edelleen pahasti kesken olevaan tutkimusmatkaan, jonka yhtenä virstanpylväänä toimii 10 vuotta sitten valmistunut väitöskirjani. Kompleksisuusajattelulle ominaiseen tapaan tämä sarja ei muodosta ehyttä kokonaisuutta vaan se elää ja kehkeytyy tilanteiden mukaan.
Kompleksisuusajattelua ei voida pitää yhtenäisenä teoriakehyksenä vaan kyse on ennemminkin useista erilaisista teorioista, joihin sisältyy yhtenäisiä tapoja ajatella ja jäsentää maailman ilmiöitä. Kompleksisuusajattelu on korostuneen moni- ja poikkitieteellinen lähestymistapa. Siitä on kehkeytynyt kuluneen parinkymmenen vuoden aikana suosittu kehikko, jonka avulla on pyritty ymmärtämään muun muassa luonnon ekosysteemien käyttäytymistä, kansantalouksien kehittymistä, ihmisen biologiassa geenien ja solujen toimintaa, uusien teknologioiden leviämistä, sosiaalisessa mediassa syntyviä kohuja, terroristiverkostoja sekä innovaatioiden syntymistä ja organisatoristen muutosprosessien läpivientiä.
Kompleksisuusajattelu on kasvattanut suosiotaan nopeasti. Sen suosiosta kertoo oheinen kuvio, johon on koottu GoogleScholarista ja neljästä tietokannasta (Ebsco, ProQuest, Elsevier ja Emerald) löytyneet kompleksisuusajattelua hyödyntäneet akateemiset tutkimukset.
Kompleksisuusajattelussa korostetaan yksinkertaistavien syy-seuraussuhteiden ja reduktionistisen maailmankatsomuksen, lineaarisen aikakäsityksen sekä asioiden hallittavuuden ja ennustettavuuden sijaan kokonaisvaltaista, holistista ajattelua, missä erilaisten ilmiöiden väliset riippuvuussuhteet nähdään luonnollisena ja olennaisena osana sosioekonomisten systeemien (kuten tiimi, organisaatio, arvoketju, verkosto jne…) toimintaa. Hieman vaikeasti avautuva "määritelmä" aukeaa, kun ajattelee asioita, joita tapahtuu, mutta jotka eivät selity yhdellä tai edes muutamalla tekijällä. Miksi joidenkin kollegojen kanssa asiat sujuvat ja toisten kanssa ei?
Kompleksisuusajatteluun mieltyneet tutkijat korostavat mielellään, että kompleksisuusajattelussa on kysymys ontologisesta (ts. mitä on olemassa) siirtymästä, jolla on epistemologisia (ts. mikä on tiedon luonne ja suhde olemassa olevaan) ja metodologisia (ts. millä menetelmillä tietoa ja ymmärrystä voidaan tuottaa) seurauksia (esim. Byrne 2001).
Siirtymä kuulostaa hienolta, mutta se ei ole kuitenkaan merkinnyt konsensusta, sillä kompleksisuusajattelussa voidaan tunnistaa erilaisia koulukuntia. Esimerkiksi Richardson (2008) on erottanut kolme toisilleen melko erilaista lähestymistapaa: i) uusreduktionistinen koulukunta (neo-reductionist school) rakentaa ”kaiken teoriaa” ja pyrkii selittämään asioita kompleksisuusajattelun avulla, ii) vertauskuvallinen koulukunta (metaphorical school) hyödyntää kompleksisuusajattelulle ominaisia käsitteitä reaalimaailman ilmiöiden kuvailemisessa, iii) kriittis-pluralistinen koulukunta (critical pluralist school) sijoittuu kahden edellisen väliin, sillä se pyrkii välttämään kompleksisuuskäsitteistön leväperäistä käyttöä, mutta hyödyntää sitä kriittisesti ja pyrkii sen avulla ymmärtämään – ei selittämään – reaalimaailman ilmiöitä.
Olipa kysymys mistä koulukunnasta tahansa, ne operoivat muun muassa seuraavanlaisilla käsitteillä: itseorganisoituminen, emergenssi, keskinäisriippuvuus ja yhteisevoluutio. Käsittelen näitä ja muita kompleksisuusajattelulle tyypillisiä käsitteitä sarjan tulevissa jaksoissa.
