Kompleksisuusyhteisön 13 ansaa
Brian Castellani ja Lasse Gerrits tarkastelevat The Atlas of Social Complexity -kirjassaan (2024) yhteiskunnallista kompleksisuutta monesta eri näkövinkkelistä. Kirjan yhtenä kantavana teemana toimii ajatus siitä, että yhteiskunnallisesti virittyneen kompleksisuusteorian uskottavuus riippuu paljolti siitä, miten hyvin sitä harjoittavat onnistuvat ylittämään 13 keskeistä ja toisiinsa kiinteässä yhteydessä olevaa ansaa. Koska oheisessa ansojen avaamisessa on käytetty akateemista vapautta ja harkintaa, löydät Castellanin ja Gerritsin yhteenvedon luettelon jälkeen.
Ansa #1: Sitä saa, mitä näkee. Kompleksisuusyhteisössä ei ole laajasti hyväksyttyä tieteenfilosofista näkemystä kompleksisuusteorian ontologisesta ja epistemologisesta perustasta. Tämä on johtanut siihen, että kompleksisuus on liitetty hyvin monenlaisiin ilmiöihin, joskus melko arveluttavin perustein.
Ansa #2: Vapaa on vain umpihanki. Kompleksisuusteoria on puutteellisesti kytkeytynyt yhteiskuntatieteelliseen tutkimusperinteeseen. Osa kompleksisuusteoriasta kiinnostuneista tutkijoista sortuu historiattomuuteen, mikä puolestaan voi johtaa keinotekoisesti rakennettuihin tutkimusasetelmiin.
Ansa #3: Kaikki uudelta vaikuttava ei ole uutta. Tieteenfilosofisesta ohuudesta ja historiattomuudesta johtuen kompleksisuusyhteisössä sorrutaan keksimään jo tiedettyjä asioita uudelleen.
Ansa #4: Vanhaa viiniä uudessa pullossa. Vaikka kompleksisuuskäsitteiden vertauskuvallinen hyödyntäminen auttaakin mutkikkaiden ilmiöiden ymmärtämistä, liian usein kysymys on käsitevoimistelusta, joka ei lisää ymmärrystämme vaan ennemminkin estää sen syntymistä.
Ansa #5: Ellet tiedä, hämmennä. Historiattomuuden suoma hallinnantunne ja semanttinen voimistelu luovat erheellisen kuvitelman, että aiemmin vastausta ilmaan jääneet kysymykset voidaan ratkaista kompleksisuusteorian avulla.
Ansa #6: Suutarin lapsilla ei ole aina kenkiä. Vaikka kompleksisuusteoreettinen ajattelu rakentuukin käsitykselle systeemisistä kokonaisuuksista, jotka ovat enemmän (tai vähemmän) kuin osiensa summa, kompleksisuusnäkökulmaa on hyödynnetty hämmästyttävän paljon vain yhdellä tasolla (usein organisaatio tai yksilö) tapahtuvan toiminnan ymmärtämiseen.
Ansa #7: Häntä koiraa heiluttaa. Tietokoneiden laskentakapasiteetin tehostuminen ja saatavilla olevan datan eksponentiaalinen kasvu ovat lisänneet tutkijoiden kiinnostusta erilaisiin mallintamistekniikoihin. Paljon on saavutettukin, mutta ilman koeteltua teoreettista linssiä datasta on vaikea saada aikaiseksi mielekästä tulkintaa.
Ansa #8: Hallinnan illuusio. Laskennallisten menetelmien soveltaminen ’helppous’ tuottaa harhaisen kuvan mutkikkaiden ilmiöiden ymmärtämisen ’helppoudesta’. Ongelmana tässä on se, että mutkikkaiden kokonaisuuksien purkaminen osiinsa edustaa reduktionismia, jota pidetään vieraana holistisen ajattelun nimeen vannovassa kompleksisuusyhteisössä.
Ansa #9: Numerot eivät aina puhu puolestaan. Datan saatavuuden parantuminen ja tietokonepohjaisten mallinnusten yleistyminen ovat johtaneet tarpeettomaan vastakkainasetteluun määrällisten ja laadullisten tutkimusmenetelmien välille. Erilaisilla menetelmillä ei ole itseisarvoa vaan olennaisempaa on se, mitä niillä saadaan aikaiseksi, millaisin seurauksin ja millaisin rajoituksin.
Ansa #10: Mukavuusalueella on turvallista. Yhteiskunnallisista ilmiöistä kiinnostuneet kompleksisuustutkijat ovat suhtautuneet varauksella laskennallisiin menetelmiin. Teoreettisesti perusteltujen laadullisten menetelmien varaan laskeminen on samanlainen ongelma kuin datavetoisten menetelmien hyödyntäminen ilman teoreettisesti mielekästä tulkintaa. Joko–tai-vaihtoehtojen sijaan hyödyllisempää olisi hyödyntää sekä–että-lähestymistapaa.
Ansa #11: Ison kuvan kadottaminen. Laskennallisten menetelmien nopea kehitys mahdollistaa alati yksityiskohtaisempien mallien rakentamisen. Tämä auttaa ymmärtämään tutkimusten kohdeilmiöistä uusia puolia, mutta riskinä on, että tämä tapahtuu ison kuvan kadottamisen kustannuksella. Läpimurtoja tuottava tutkimus edellyttää usein myös luovaa ajattelua ja intuitiota.
Ansa #12: Jokainen mallinnus on todellisuutta yksinkertaistava. Tutkimus ja käytäntö edustavat eri maailmoja. Tutkimuksessa huolellisesti rakennetut ja monimutkaisetkin mallinnukset ovat aina enemmän tai vähemmän ’vieraita’ käytännön toimijoille. Se, mikä toimii mallissa, ei välttämättä toimi käytännössä. Ja päinvastoin.
Ansa #13: Höttöpuhe löytää yleisönsä. Kompleksisuustutkimus on tuottanut koko joukon käsitteitä, ideoita ja oppeja, joita hyödynnetään eri yhteyksissä melko suruttomasti. Työelämän nopeat omaksujat eivät arastele niiden soveltamista omiin tarkoituksiinsa. Tutkimuksen vieraantuminen todellisuudesta ja todellisuuden hurmaantuminen tutkimuksesta saa aikaiseksi pahimmillaan häkellyttävän keitoksen tiedostamattomasti sovittua hölynpölyä.
Jos olet kiinnostunut kompleksisuusajattelun kehittymisestä, ks. linkistä löytyvä Brian Castellanin yhteenveto.
