Oma nahka pelissä vai hyvesignalointia?
Ilmastonmuutoskeskustelu käy kuumana ja ääripäät erkaantuvat yhä kauemmaksi toisistaan. Hieman kärjistäen: toisella laidalla ovat hyvää tarkoittavat, mutta hysteeriset nuoret ja toisella kaiken nähneet ja kokeneet setämiehet. Ilmastonmuutos on äärimmäisen kompleksinen ilmiö, jonka ymmärtäminen on mahdotonta maallikolle. Ilmastotutkijat tuottavat tietoa kiihtyvällä tahdilla ja varoituksissa on yhä synkempi sävy. Viimeksi eilen (25.9.19) hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC arvioi, että nykymenolla ilmasto lämpenee vuosisadan loppuun mennessä yli kolme astetta, jonka seurauksena mm. merenpinta saattaa nousta jopa 60–110 senttimetriä. Vaarassa eivät ole ”vain” valtamerten saaret vaan myös esimerkiksi Hollanti, jonka maapinta-alasta noin 50 prosenttia sijaitsee enintään merenpinnan tason yläpuolella (Wikipedia).
Ilmastonmuutoskeskustelu on tullut arkeemme nopeasti. Olipa kyse kuluttamisesta, matkustamisesta, syömisestä, asumisesta tai lähes mistä tahansa elämään kuuluvasta asiasta, sitä tarkastellaan yhä useammin ”ilmastolinssin” läpi. Hyvä näin, sillä tolkunihminen uskoo tiedeyhteisöä ja ”tietää”, että arkea on muutettava, jotta pahin vältetään. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty.
Ilmastonmuutoskeskustelussa on vahva eettis–moraalinen pohjavire, mikä on luontevaa, sillä ilmastonmuutos on kehystetty (ks. lisää tosiasioiden kehystämistä) ihmiskunnan kohtalonkysymykseksi. On ymmärrettävää, että tekojamme arvioidaan sen perusteella, mikä koetaan nykykäsityksen valossa oikeaksi (tai vääräksi).
Yksi hankalimmista asioista ilmastonmuutoksen hallinnassa lienee viive tekojen ja seurausten välillä. Yhtään helpommaksi ilmastonmuutoksen hallintaa ei tee myöskään toimenpiteiden ja niistä koituvien hyötyjen epätasainen ja epäoikeudenmukaiseksi koettu jakautuminen. Periaatteessa tiedämme, että olemme ”samassa veneessä”, mutta ilmastonmuutoksen hallinta on mitä suurimmassa määrin moraalikadon hallintaa.
Ei ole syytä epäillä ihmisten aitoa huolta. Erityisesti lapsilla ja nuorilla on paljon pelissä, sillä he ovat ikäisiäni ja itseäni vanhempia todennäköisemmin ilmastonmuutoksen uhreja. Silti ilmastoon kohdistuvassa huolipuheessa on kuultavissa myös jonkinasteista hyvesignalointia. Hieman epämääräisellä käsitteellä viitataan toimintaan, jossa ihminen korostaa omaa hyveellisyyttään suhteessa viiteryhmäänsä puhumalla hyvien asioiden puolesta ilman, että on valmis muuttamaan omaa toimintaansa puheensa osoittamaan suuntaan (hyvän johdannon aihepiiriin tarjoaa Hesarin Jussi Lehmusvesi, linkki maksumuurin takana olevaan juttuun).
Lentoahdistuksen poteminen on melko tarpeetonta, jos ei itse ole valmis vähentämään lentämistään. Nassim Nicholas Talebin mukaan vielä arveluttavimmilla vesillä ollaan, jos ryhdymme neuvomaan kanssaihmisiämme siitä, miten heidän pitäisi elää, mutta ei itse yritä elää oppiensa mukaan. Ellei ole valmis laittamaan omaa nahkaansa peliin, ei kannata odottaa sitä muiltakaan. Tätä ei kuitenkaan kannata ottaa kirjaimellisesti. Esimerkiksi päättäjien kokoontuminen New Yorkiin ilmastokokoukseen on luultavasti paikallaan vaikka matkustamisen sivutuotteena syntyykin hiilidioksipäästöjä.
Alla pari poimintaa Talebin uusimmasta kirjasta.
Ilmastonmuutoksen osalta (joka vaikuttaa lähes kaikkeen) tulevaisuus näyttää synkältä. Toivoa ei silti ole menetetty. Ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa tarvitaan rohkeita sanoja, mutta sitäkin enemmän rohkeita tekoja. Taleb ei ole yksin arvioidessaan, että bisnes ja markkinat voidaan nähdä ongelman sijaan myös ratkaisuna. (Ks. esim. The Economist / The Harvard Gazette / CBS).
