Tietämättömyyden suoma optimismi
”Kun [DX 200 puhelinkeskus]projektiin vuonna 1970 ryhdyttiin, ei osattu arvata ohjelmistotyön vaikeutta, vaan suunnitteluun vaatimaan työmäärään suhtauduttiin ’tietämättömyyden suomalla optimismilla’. Tuolloin ei myöskään voitu tietää, että pieni puhelinkeskus DX 200 soveltuisi myöhemmin erinomaisesti matkapuhelinverkon keskukseksi. […] DX 200:sta tuli Suomen suurin yksittäinen tuotekehityshanke, jonka tutkimus- ja tuotekehityskustannukset olivat vuosien 1970–2006 aikana kaikkiaan yli 3,5 miljardia euroa.” (ote Timo-Erkki Heinon kirja-arviosta: Martin Sandelin ja Juha Partanen "Nokian jalokivi – tarina suomalaisesta DX 200 puhelinkeskuksesta", Kanava 4/2016.)
Nokian insinöörit olivat 70-luvulla haasteellisen, joskaan eivät ainutlaatuisen tilanteen edessä. Uuden kehittäjät ovat aina joutuneet etenemään sumussa. Sumu syntyy, koska kukaan ei voi varmuudella tietää, millaiseksi tulevaisuus kulloinkin muotoutuu. Nokian insinööreillä oli 70-luvulla visio tulevaisuudesta, josta osa on toteutunut, osa ei.
Kunnianhimoiset tuotekehitysprojektit ovat sumussa tarpomista. Vaikka ilma kirkastuukin mitä lähemmäksi oletettua päämäärää lähestytään, tarpominen voi olla kiusallista, sillä samalla kun päämäärä lähestyy, valittavassa olevien ratkaisujen määrä ja merkittävyys pienenee. Kysymys on polkuriippuvuudesta eli siitä, että aiemmin tehdyt ratkaisut vaikuttavat tuleviin valintamahdollisuuksiin. Tietoa on enemmän, mutta sen käyttökohteita vähemmän. Kuvitteellisessa alkutilanteessa mahdollisuuksien ikkunasta näkee laajalle ja kauas, kun taas prosessin aikana tehtävät ratkaisut yksi kerrallaan kaventavat näköalaa.
On luonnollista, että tietämistä suositaan tietämättömyyden kustannuksella. Uuden kehittämisessä pitää kuitenkin aina olla ripaus tietämättömyyttä, sillä ilman sen suomaa optimismia meillä ei olisi juuri mitään.
.png)
