Tieto ei ole luulon väärti?
”[…] Olen siis ratkaisuni tehnyt ja ilmoitan sen nyt Teille: olen käytettävissä Keskustan ehdokkaaksi vuoden 1994 presidentinvaaleissa. […] Tiedotusvälineet välittivät puheeni kansalaisten tietoon. Ne antoivat tuoreeltaan myös tulkinnan puheestani ja tavasta, jolla sen pidin. Radiossa kerrottiin moneen kertaan, että olin ollut voimakkaasti liikuttunut ja että vetosin puoluevaltuuskunnan jäsenten säälintunteeseen. Toisissa tiedotusvälineissä sanottiin minun pidätelleen kyyneleitä tai suorastaan itkeneen.” Väyrynen oli pahoillaan presidentinkampanjansa lähtölaukauksen saamasta vastaanotosta. Paavon mukaan hänen sanomisiaan vääristeltiin ja ylitulkittiin. Joukkotiedostusvälineet eivät olleet yleisön asialla vaan pelasivat härskiä mediapeliä. (Paavo Väyrynen "On totuuden aika 1", 1993.)
Paavo tuli hakematta mieleeni lukiessani lähetystöneuvos Petri Hakkaraisen mainion kolumnin ”On totuuden jälkeinen aika”. Hakkarainen on huolissaan ”totuuden jälkeisestä politiikasta, jossa faktat, perustellut näkemykset ja tiede jäävät huhujen, salaliittoteorioiden ja suoranaisten valheiden jalkoihin”. Huoli on aiheellinen ja yleismaailmallinen. Hakkarainen on oikeassa todetessaan, että ”hyvin informoidut ja kriittiseen ajatteluun kykenevät päätöksentekijät ja kansalaiset ovat demokratian elinehto”.
Päätöksentekijöiden ja kansalaisten tiedoista on kannettu huolta ennenkin. Parahtihan ruotsalainen valtiomies Axel Oxenstierna jo 400 vuotta sitten “poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan”.
Tiedon määrä kasvaa nopeasti. Tieteet eriytyvät ja asiantuntijuudet kapeutuvat. Väistämättömänä seurauksena on, että tietämisen ohella myös tietämättömyys kasvaa. Dataa ja informaatiota on tarjolla, mutta tietämisessä on kysymys myös ymmärtämisestä. Tunnetun tietämättömyyden (known unknown) ala on moninkertainen fiksuimmankin ihmisen tietämiseen (known) verrattuna. Enää ei yksinkertaisesti ole tilaa Leonardo da Vincin kaltaisille yleisneroille.
Psykologinen tutkimus osoittaa, että me ihmiset olemme melko luovia, mitä tulee meille tarjotun tiedon käsittelemiseen. Esimerkiksi Jonathan Haidtin mukaan 1) ihmisen mieli ei ole kiinnostunut totuudesta vaan tasapainosta, 2) omaa maailmankuvaa uhkaavat tiedot torjutaan nopeasti ja tunnepohjaisesti, 3) ihmisellä on rajaton kyky ja halu olla tietämätön tietämättömyydestään. Ihmisen kognition rajallisuus tulee esiin monin tavoin (ks. esimerkkejä täältä ja täältä).
Ihmisillä on erilaisia tapoja tietämättömyytensä kohtaamiseen. Valtaosa meistä tunnistaa rajansa ja hyväksyy, että tiede on itseään korjaava järjestelmä, joka tuottaa melko luotettavaa tietoa. Samoin useimmat meistä uskovat, että asiantuntijat ovat maallikoita etevämpiä tekemään omaan asiantuntemuksensa piiriin kuuluvissa asioissa fiksuja valintoja.
Meitä on myös toisiin juniin. Yksi tietää, että rokottamisessa ei ole kysymys kansanterveydestä, vaan globaalien lääkeyritysten salakavalasta juonesta. Toinen on puolestaan varma, että ihmisen edustama uskonto korreloi yksilön lainkuuliaisuuden kanssa. Kolmas ei usko, että yritys voi tuottaa terveyspalveluja julkista sektoria laadukkaammin ja kustannustehokkaammin, koska yrityksen tehtävänä on maksimoida omistajiensa voittoa.
Yksi ilkeimmistä tietämättömyyden ilmenemismuodoista on yksinkertaisten ratkaisujen tarjoaminen monimutkaisiin ongelmiin. Pakolaiskriisiä tuskin ratkaistaan sen enempää rajoja sulkemalla kuin myöskään ”avointen ovien”-politiikallakaan. Pakolaisvirta on seuraus, ei syy. Muun muassa uskontokuntien väliset konfliktit, hallitusten sortopolitiikka ja nuorten näköalattomuus muodostavat ongelmavyyhden, johon ei ole helppoa ratkaisua.
Erityisen pirullista on, jos inhimilliseen tietämättömyyteen kuuluvan nöyryyden sijaan tiedon tietoisesta vieroksumisesta muodostuu hyve. Tietämättömyys on inhimillistä, mutta vaaralliseksi se muuttuu, kun siitä tulee (kansan)liikkeen käyttövoima.
